lauantai 19. maaliskuuta 2016

Synnytyskertomus

Pitkään aikaan en ole saanut itsestäni irti tulla tänne blogin puolelle mitään naputtelemaan. Jotenkin olen hukannut taas jonkin sortin motivaation kirjoittamista kohtaan, mutta josko saisin sitä taas pikkuhiljaa palautettua. Harmittaa kun motivaation puute on vaikuttanut myös seuraamieni blogienkin lukemiseen. Minulla onkin melkoisesti kirittävää monenkin blogin kohdalla, postauksia kun on tullut huikeasti tämän tauon aikana luettavaksi. Mutta nyt kun sain poitsun nukkumaan, jää minulle aikaa kirjoittaa vihdoinkin loppuun synnytyskertomuspostauksen, joka on ollut keskeneräisenä luonnoksissa jo hävyttömän kauan aikaa. Mutta tässä tämä nyt sitten vihdosta viimein tulee:

Perjantaina 19.2 kävimme tosiaan Tayssissa normaalissa kontrollissa, jossa jälleen todettiin, että odotellaa pienokaisen omaehtoista poistumista. Tayssissa tehtyjen ronkkimisten jälkeen koin taas muutaman tunnin kovia menkkamaisia jomotuksia, mutta ne lakkasivat siitä sitten kokonaan. Ilta meni vallan mainiosti ilman minkäänlaisia tuntemuksia ja vauvakin liikkui ihan normaaliin tahtiin. Menimme nukkumaan joskus 11 aikaan ja nukahdin heti. No klo. 1 heräsinkin sitten yllättäen aivan jäätävään kipuun, minun oli oikein rysähdettävä sängyltä alas lattialle kontille, kun en tienny miten muutenkaan olisin kivun kanssa kärvistellyt. Kipu hetkeksi heltisi, mutta tuli vajaa minuutin päästä bumerangina takaisin. Mieskin heräsi jo ensimmäisen kipukohtauksen aikana ja katseli hieman jopa paniikissa minua, että nytkö se tapahtuu. Sanoin hälle jo kolmannen kipupiikin tullessa, että kyllä nyt on kiireellä lähdettävä sairaalaan, kun tulee koko ajan minuutin välein kipupiikkejä. Mies käytti koiran pihalla, söi nopeasti leivän että jaksaisi ajaa ja minä koitin epätoivoisesti kiskoa jotain vaatetta päälle.
Meidän pieni haltiakorva <3

Automatka tuntui kestävän ikuisuuden. Supistuksia tuli koko ajan tasaiseen tahtiin ja minä pitelin auton "kauhukahvasta" (siitä ovenpäällä olevasta) kiinni aina niiden tullessa. Lopulta saavuimme sairaalaan synnytyspolille, jossa jo tulikin meidät ottamaan vastaan kätilö samalla kysyen tietojani. Hän kirjasi tietoni koneelle ja tarkisti kohdunsuun tilanteen ja totesi että ollaan jo 5cm auki, että suoraan saliin vain. Vaihdoin vaatteet ja lähdimme köpöttelemään kohti synnytyssalia. Kätilö toivotti onnea matkaan ja tilalle tuli toinen kätilö joka oli kanssamme koko synnytyksen ajan. Minut ohjattiin samointein käyrille ja siinä jonkin aikaa kärvisteltyäni minulta kysyttiin kivunlievityksistä. Sanoin, että kaikki mahdollinen tänne vain. Ensin kokeiltiin kohdunkaulan puudutetta joka kuulemma veisi kivut pois noin 45minuutiksi. No minulla ne vei kivut korkeintaan 15 minuutiksi. Pian tämän puudutteen vaikutuksen lakkaamisesta minulla meni lapsivedet, kello oli noin 03,50. ja sen jälkeen supistukset vasta voimistuivatkin. Tuntui, että koko kroppa olisi haljennut ja en voinut pidätellä ponnistamisen tarvetta kun kehoni kramppasi niin voimakkaasti. Odoteltiin anestesialääkäriä ikuisuudelta tuntuvan ajan verran ja mielessäni kävi moneen kertaan, etten ehdi saamaan mitään kivunlievitystä. Neljän jälkeen anestesialääkäri pääsi vihdoinkin paikalle ja minulle yritettiin todella pitkään saada laitettua spinaalipuudutetta. Epiduraalia kun ei enää ehditty. Lääkärillä oli vaikeuksia saada laitettua minulle spinaalia kun nikamat olivat kuulemma niin tiiviisti toisissaan kiinni ja asiaa ei helpottanut ollenkaan se, etten pystynyt pitämään itseäni paikalla kun koko kroppani kouristeli supistuksista. Vihdoinkin varmaan 20 minuutin yrittämisen jälkeen saatiin spinaali laitettua ja voi taivas sitä olotilaa sen jälkeen. Sitä helpotuksen tunnetta ei voi sanoin kuvailla, kun se vie kerrassaan kaikki kivut ja tuntemukset mennessään. No se huono puoli oli siinä, etten tuntenut enää supistuksia ollenkaan ja se vasta olikin melko hankalaa ponnistusvaiheessa. Ponnistusvaihe meni nopeasti. Muutamia kertoja koitettiin ponnistella omin voimin, mutta sitten alkoikin pojalla sydänäänet heiketä niin voimakkaasti, että paikalle kutsuttiin toinen kätilö joka alkoin avittamaan pojan syntymistä painelemalla mahaani. Lopulta saatiin poika pihalle klo.05,43.

Repeämiä tuli ja väliliha jouduttiin leikkaamaan. Synnytyksen kokonais kesto oli 4h 58 min. josta ponnistusvaihe kesti sen 23 min ja jälkeisvaihe 15min. Jahka istukka oltiin saatu pihalle alettiin minua kursia kasaan ja sekös vasta se kamala vaihe olikin. Spinaalin vaikutus oli alkanut huomattavasti lakata ja mitään muuta puudutetta minulle ei annettu. Ompeleminen oli minulle melkoisen tuskallinen kokemus. Minut käskettiin nousta vessaan pesulle, mutta meinasin pyörtyä vessaan. Verta menetin melkoisen paljon, joten ei ihmekkään. Pojasta otettiin mitat, hän painoi 3630g ja oli 51cm pitkä. Päänympärys oli 37 cm. Hetken oltuamme salissa ja syötyämme siellä pienoisen aamupalan, meidät kärrättiin synnyttäneiden vuodeosastolle.
Vuodeosastolla jouduinkin olemaan 4 ja puoli päivää. Kivut olivat aivan jäätäviä. Hyvä kun pystyin vauvaa yöllä nostelemaan, kun tuntui, että taju lähtee. Istumista en voinut ajatellakkaan. Sainkin koko sairaalassa olon aikana todella vahvoja kipulääkkeitä. 8 tunnin välein 600mg buranan ja 1grammasen panadolin. Siltikin aina kävellessä tai kylkeä vaihtaessa kivut olivat niin voimakkaita, että tuskan hiki nousi oikein otsalle. Muutaman päivän päästä synnytyksestä lääkäri kävi tarkistamassa ompeleet ja totesi, että tikit on ommeltu vähän liian napakasti joka selittää kivut ja asiaa ei helpottanut massiivinen verihyytymä joka pingotti entisellään kireitä tikkejä. Mieheni onneksi jaksoi joka päivä ajella sairaalalle minua katsomaan ja oli apuna pojan hoitamisessa kun itse en kivuiltani kunnolla pystynyt.

Joka päivä minulta ja pojalta otettiin verikokeet kun pojalla oli bilirubiinit koholla ja itselläni oli veriarvot todella alhaalla. Pojan painokin laski huolestuttavan alas ja lopulta päädyttiin siihen, että hälle annettiin lisämaitoa painon nousun turvaamiseksi. Itselläni kun ei maidon tulo lähtenyt käyntiin alkuun, lääkärit veikkasivat voimakkaita kipuja syyksi tälle. Pikkuhiljaa alkoi pojankin paino nousta ja saimme vihdoinkin 24,2 luvan lähteä kotio päin. Voi sitä tuskan määrää mitä sekin aiheutti. Vaikka olin juuri muutamia tunteja sitten ennen kotiinlähtöä ottanut kipulääkkeet ei ne jostain syystä enää vaikuttaneet. En tiennyt miten päin olisin omat vaatteet pukenut päälle, saati sitten pakannut kaikki kimpsut ja kampsut kasaan. Onneksi mies oli tässäkin kohtaa suurena apuna. Hän haki minulle pyörätuolin jolla pääsimme kärräämään itsemme kohti autoa. Siinä istuminen aiheutti melkoista tuskanhikeä ja eräs ihana vanhempi kätilö kysyikin minulta huolissaan että miten jaksan kotomatkan. Pystyin hälle nippanappa sanomaan, että sitä minäkin pelkään. Hän kävi hakemassa minulle vielä jotain muuta lääkettä ja kuulin kuinka hän toisille hoitajille kauhisteli että miten pystyisin kotiin asti mennä tässä kunnossa kun matkaa on sen 65km. No tuskaa se tekikin. En tiedä rehellisesti sanottuna kumpi matka oli pahempi, mennessä vai tullessa :D Kotiutumisestamme menikin aikalailla tasan viikko kunnes pystyin oikeasti kävelemään muuallekkin kun vessaan ja sohvalle. Ja voi sitä tunnetta kun ekan kerran pystyin normaalisti vähän jopa istumaan imetystyynyn avulla ja pystyin tekemään jotain muutakin kuin makaamaan sohvalla. Täytyy sanoa, etten ole koskaan ollut niin ylpeä ja kiitollinen miehestäni, joka jaksoi sen kaksi viikkoa hoitaa yksin kotia, minua ja poikaa <3 <3 <3.

Huomenna poika on jo kuukauden vanha ja meillä on mennyt hyvin. Yöt nukutaan vaihtelevasti, toisinaan paremmin, toisinaan valvotaan ja hulistaan koko yö läpeensä. Maito riittää hyvin ja poika onkin saanut painoa jo hurjasti kirittyä. Eilisellä neuvolakäynnillä hän oli jo 55.6cm pitkä ja painoa oli kertynyt 4206g. Poika on jo päivisin todella paljon hereillä. Parhaimmillaan 3-4h yhteen putkeen, ei malttaisi nukkua ollenkaan. Tarkkaavaisesti tapittaa ympäristöään ja päätä kannattelee jo todella pitkiä aikoja. Lattialle kun laittaa viltin päälle hulisemaan, alkaa hän heijaamaan itseään jo kyljeltä toiselle. Kova kiire tuntuu olevan jo liikkua joka paikkaan. =) On tuo sellainen kultakimpale, jota en vaihtaisi pois milloinkaan <3 Ei sitä käsitäkkään miten jostain voi muodostua niin korvaamattoman tärkeä, että sen vuoksi tekisi mitä vain. <3 <3 <3