sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Peikkopoika

Pikainen päivitys puhelimella täältä sairaalasta. Eilen klo 5.43 meille syntyi peikkotukkainen poika joka oli 51cm pitkä ja painoi 3630g. Ensimmäiset supistukset alkoivat n.klo 1 yöllä ja siitä samointein tayssiin ja sisätutkimuksen jälkeen suoraan saliin. Poika voi hyvin ja äiti vähän vähemmän hyvin mutta paranemaan päinollaan:) tarkempaa kertomusta jahka päästään kotiin :)

torstai 18. helmikuuta 2016

Odottavan aika on pitkä

Täällä edelleen ollaan yhtenä kappaleena. Viikkoja on tällä hetkellä 39+2 eikä poitsu osoita juuri mitään mielenkiintoa tulla tähän maailmaan. Eniten ärsyttää tämä epävarmuus ja odottaminen. Ensin saimme odottaa kolmisen viikkoa siihen kun povailtiin käynnistämistä, jottei vauva kasva liian isoksi suhteessa siihen miten jämäkkä tuo lantioni seutu on synnytystä ajatellen. Sitten peruttiin ne aatokset ja viimeksihän lääkäri meni sanomaan että ei mene montaa päivää kun saamme vauvan syliin, että ihmettelee syvästi jos tullaan vielä viikon päästä uudelleen kontrollikäynnille. No tänää on kulunut viikko viime kerrasta ja edelleen ollaan yhtenä kappaleena. Odottaminenkin olisi paljon mielekkäämpää jos mitään turhia odotuksia ei oltaisi ladottu harteille, mutta tälleen ensimmäistä odotellessa sitä on niin kovin jännittynyt kaikesta uudesta ja uskoo vähän liikaakin lääkärin povauksiin. 

Viime lääkärikäynnin jälkeen olo on ollut kieltämättä kuin olisi vuoristoradan kyydissä ollut. Lähinnä niinkuin henkisellä tasolla. Hyvä kun uskalsin lähikauppaan lähteä, kun pelkäsin, että mitä jos se syntyy juuri nyt punaisella sekunnilla tai että vedet menee keskelle kassajonoa. Loppujen lopuksi tämä odottelu ja jännääminen turhautti jo niinkin paljon, että olen tässä loppu ajasta niiden vesienkin menon uhalla lähtenyt mieheni työpäivän ajaksi kiertelemään pariinkin otteeseen kaupoille, olen koittanut siivoilla kämppää sen mitä olen jaksanut ja mennyt koiran kanssa rämpimään mettään. Mutta mitään ei ole nämä rasitukset saaneet aikaiseksi. Viime lääkärikäynnin jälkeen oli muutaman päivän sellainen omituinen olo kylläkin, alaselkä kipuili ja alavattassa oli olo kuin olisi kuukautiset alkamassa. Mutta nämäkin tuntemukset tyssäsivät tosiaan heti kahden päivän jälkeen ja uusia tuntemuksia ei oikeastaan ole ollut. Ihan yksittäisiä selkäkipuiluita on saattanut hieman iltasella olla ja yhtenä aamuna oli tunnin automatkan jälkeen olo kuin olisi vuosisadan ripuli tai kuukautiset alkamassa, mutta sekin lakkasi heti kun poistui autosta jaloittelemaan. Voihan tietysti ollakkin että sitten kun jotain alkaa tapahtumaan niin sitä sitten tapahtuukin melkoisella vauhdilla. Jos poitsu olisi oikein fiksu ja kiva äitiänsä kohtaan niin hän voisi alkaa harkitteen lähtöä sen verran tehokkaasti tässä yön ja huomis aamun aikana, että saisimme jäädä suoraan huomenna lääkärikäynnin yhteydessä osastolle ;) Mutta mikäli pienoinen on vanhempiinsa tullu, niin hän pitää tässäkin asiassa oman päänsä. Alkaa vain pikkuhiljaa jännittämään tuo koko homma, kun eivät lähdekkään käynnistämään, että mahtuuko hän syntymään alakautta ja pelko siitä, että synnytyksessä tulee jotain hämminkiä, että joudutaan tekemään hätäsektio jokatapauksessa on melko suurissa lukemissa... Nähtäväksi jää mitä huominen tuo tullessaan :)

Hyvää loppuviikkoa teille kaikille <3 

torstai 11. helmikuuta 2016

Odottelua

Viime yö meni lähes kokonaan valvoessa (taas).. Ensin heräsin vessaan, sitten alkoi närästys ja lopulta uni ei tullut millään, kiitos huushollissamme vipeltävän päästäisen, joka vielä ei ole jäänyt nalkkiin. Valvoin klo 2-5 asti ja kun vihdoinkin sain unen päästä kiinni, olin tehdä henkistä kuolemaa kun herätyskello soitti 7.00. Ei auttanut venkoilut vaan se oli alettava valmistautumaan jälleen Tayssiin lähtöön. Molemmat jännitettiin hurjasti aamulla, olisiko tänään se päivä kun alettaisiin käynnistellä. Tayssiin päästyämme lähdimme suuntaamaan kohti äitiyspolia, kätilöiden vastaanotto oltiin siirretty miltein toiseen päähän taloa jonkun vesivahingon vuoksi ja epämääräisen kartan mukaan koitimme sinne suunnistaa. Hetken epätoivoisen haahuilun jälkeen pääsimme paikalle ja meidät jo huudettiinkin sisälle. Siinä oltiin käyrillä taasen noin vartin verran, jolloin pikkumies jumppasi oikein huolella. Verenpaineet olivat koholla ja vaikka mitattiin kaksikin kertaa, ei niitä saatu laskemaan. Kätilö tosin totesi, että tilanne itsellään on myös jännittävä, että ei suoranaisesti ihmettele pientä kohonneisuutta. Pissanäyte oli puhdas, joten raskausmyrkytystäkään ei epäilty. Meidät lähetettiin jälleen toiseen päähän taloa lääkärin juttusille joka teki ultrauksen ja todella ronskin sisätutkimuksen. Hänen tuomionsa käynnistyksen suhteen oli se, että annetaan vauvan itse päättää koska haluaa maailmaan tulla. Kohdunkaulaa ei kuulemma ollut enää jäljellä yhtään, paikat olivat aivan pehmoisia ja pikkuisen taisin olla jo aukikin. Sanoi, että ihmettelee syvästi jos ei muutamien päivien sisään olla täällä jo synnyttämässä. Ultrassa kaikki oli hyvin, lapsivettä oli riittävästi ja istukan virtaukset olivat todella hyvät, pienoisen päätä ei meinattu saada enää kunnolla ultrattua kun on jo niin tuolla lantioluiden syövereissä kiinnittyneenä. Tämä lääkäri oli sitä mieltä, ettei jämäkkä häpyluu ole esteenä synnytykselle ja sanoi, että yhtä suuri todennäköisyys on missä vain synnytyksessä mennä jonkin asian pieleen, joten ei pitäisi murehtia. Häntäluukin kun joustaa todella hyvin alaspäin ja jos vaan vauvan asento on otollisin tulla pihalle ei mitään ongelmia pitäisi olla. Painoarviota saatiin pienoisesta 3,2kg että hirmuista kasvupyrähdystä ei viime kertaiseen ole tullut. Lääkäri tosin oli sitä mieltä että edellinen oli hänen mielestään ottanut hieman ronskimmalla otteella ne mitat.

Lopuksi meidät lähetettiin jälleen toiseen päähän taloa kätilön juttusille, jossa meille annettiin vielä varmuuden vuoksi aika viikon päähän, mutta toivotteli tervetulleeksi jo aikaisemmin. Sekavin tuntein lähdimme ajelemaan kotio päin. Onhan se hyvä tietysti, että vauva saa itse päättää milloin haluaa maailmaan syntyä, mutta nyt alkaa jännittämään toden teolla tuo, milloin on sitten oikea aika lähteä sairaalaan täältä korvesta =D Ronski sisätutkimus teki kyllä jotain tuonne alakertaan. Lääkärireissun jälkeen tuli yli tunnin verran pieniä kipuiluita tuonne alavattaan ja menkkamaista jomotusta ja alaselkä onkin jomotellut koko loppupäivän. Että lähtö taitaa tosiaan olla pian lähellä :D Kun nyt huomisen menis viellä hyvin, kun tuolla miehellä on työpäivä, ettei tarvitse täällä yksin kotona kärvistellä ja jännitellä, että kerkiääkö herra tuleen töistä kotiin ja kotoo yhdessä viellä hyvin sairaalaan. Tietysti jos hätä tulee niin soitan ambulanssin tai äidin viemään sairaalaan, mutta toiveena olisi tietty jos saisi tästä lähteä omalla porukalla rauhakseltaan. Nähtäväksi jää kuinka tässä käy =D

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Huominen

Jännitystä alkaa olemaan ilmassa, olen koittanut tänään miettiä sairaalakassin sisältöä ja kierrellä kaupoilla ajatuksella, josko mieleen tulisi jotain mitä meiltä vielä puuttuu. Suurempia hankintoja ei enää puutu, kävin ostamassa apteekista puhdistusainetta ja keittosuolaliuosta, sekä D-vitamiinitippoja, romukaupasta tuli napattua mukaan amme pienokaisen kylvetystä varten ja pinnasänkyyn soitto"rasia" pehmolelun.
Vielä täytyisi pakata pienoisen kotiutumisvaatteet tuohon turvakaukaloon valmiiksi, jotta miehen ei tarvitse niitä stressata täällä kotona käydessään. Aamulla pakkaan mukaan vielä puhelimenlaturin ja kameran.
Alkaa muikkeli oleen jo melko tuhdissa kunnossa :´D 
josko tämä pian helpottaisi. Tänää on rv38+1

Huomenna on vihdoinkin se päivä, kun menemme synnärille painokontrolliin ja meille selviää, käynnistetäänkö synnytys vai ei. Alan jo kovin toivomaan käynnistystä (en olisi ikinä uskonut moista sanovani).. Ihan vain silläkin, kun pian se synnytys olisi muutenkin edessä ja ei tarvitsisi stressata tätä n.65km ajomatkaa. Milloin on oikea hetki lähteä synnärille, etteivät käännytä takaisin kotiin ja ettei kuitenkaan laps synny kesken ajomatkan, jos tulee myöhään lähdettyä liikenteeseen =D Lisäksi yöt ovat alkaneet olemaan melkoisen tuskaisia. Herään useasti yössä siihen kun närästää, on vessahätä tai paineen tunnetta. Nipistelyä mahassa aina kylkeä kääntäessä ja puutuneita käsiä ja jalkoja. Tiedän ettei yöt helpotu vauvan syntymän myötä, mutta ainakin saisin kroppani puolesta nukuttua ne vähätkin tunnit sikeämmin. Lisäksi olen alkanut kaipaamaan jo pienokaista syliin, haluan nähdä miltä hän näyttää ja tuoksuu, tutustua häneen muutenkin kuin kylkiluihin kohdistuneista iskuista. <3 Voi pian sen saan kokea, toivottavasti jo ihan tässä muutaman päivän sisään ^_^

maanantai 1. helmikuuta 2016

Millainen äiti haluan olla?

Olen tiennyt jo hyvin nuorena, että haluan tulevaisuudessa lapsia. Monesti mietin jo ammattikoulun jälkeenkin, ettei minua haittaa jos pillerit vahingossa pettäisi tai muuta vastaavaa. Omat vanhempani ovat saaneet minut jo todella nuorena. Isäni oli syntyessäni 18 vuotias ja äitini ehti täyttää 17. Olin aina ylpeä nuorista vanhemmistani, muiden luokkatovereiden vanhemmat tuntuivat heidän rinnallaan ikälopuilta, vaikkeivät sitä todellisuudessa olleetkaan. Nykyäänhän kun lapsia aletaan miettimään aina vain myöhempänä ja myöhempänä ajankohtana. Monesti kun halutaan saavuttaa ensin hyvä ammatillinen koulutus, mahdollisesti jopa useampi. Työhistoriaa halutaan olevan jo reilusti takana päin ja mielellään jo se oma talo ja perunamaa minne on sitten hyvä alkaa suunnittelemaan mahdollista perheenlisäystä. Oma haave teinivanhemmuudesta jäi, koska olimme mieheni kanssa tuolloin hyvin eri aatoksissa perheen perustamisen takia. Ja hyvä niin, että oltiin. Vuosien varrelle meille on mahtunut yhtä jos toista kommellusta, riitaa, onnen hetkiä, on ollut taloudellista epävarmuutta, epävarmuutta elämästä ylipäätään jne... Jälkeen päin ajateltuna, ei se lapsi olisi meidän elämään aiemmin oikein sopinutkaan, tai olisi pahimmassa tapauksessa repinyt meidät erilleen. Nyt kun vihdoinkin meidän suhteessa, omassa itsetunnossa ja elämässä ylipäätäänkin tuntuu nyt olevan sellainen tietynlainen tyyneys, alkoi molemmista tuntumaan siltä, että mitä jos se hetki olisi nyt kun perheeseemme voisi tulla lisä jäseniä. No tätä hetkeä saimmekin odottaa vielä odotettua kauemmin ja jossain vaiheessa jo hautasimme haaveet uudesta ihmisotuksesta. Vuosien varrella kun on tullut aina mietittyä enempi ja vähempi perheen perustamista olen myös monesti miettinyt millainen äiti haluan sitten joskus tulevaisuudessa olla. Olen tarkkaillut ympärillä olevien vanhempien suhtautumista lapsiinsa, ystävien, sukulaisten ja jopa vieraiden ihmisten. Olen muistellut omaa lapsuuttani ja miettinyt omien vanhempieni hyviä ja huonoja puolia.


Ensimmäisenä mieleeni tulee, että haluan olla leikkimielinen ja lapsenomainen äiti. Monesti olen törmännyt tuolla eri paikkoja kiertäessämme tähän ilmiöön, että monet vanhemmat ovat "liian aikuisia" nauttiakseen jostain lapsenomaisista asioista. Me kun olemme mieheni kanssa olleet aina hyvinkin lapsellisia muiden silmissä. Me nautimme erilaisten konsolipelien pelaamisesta, lautapelien pelaamisesta ja erityisenä harrastuksena meillä on aina ollut Legojen keräily. Olemme käyneet yhdessä muumimaailmassa ja se jos mikä oli yksi elämäni hienoimmista päivistä <3 Olimme molemmat ihan tohkeissamme joka ikisestä asiasta siellä ja tuntui, että monet vanhemmat varmaan ihmettelivät, miten jotkut aikuiset voivat käyttäytyä niin lapsien tavoin. Suurin haaveemme täyttyi vuonna 2014, ollessamme häämatkalla Tanskassa. Päämäärämme oli suurina Legofaneina tietenkin Legolandia. Voi että olin pyörtyä pelkästä onnesta. Surullisinta siellä oli huomata kuinka innoissaan pienet lapset olivat ja tympeät vanhemmat vain yrittivät pikapikaa saada lapsensa nopeasti alueen läpi, ettei aikaa tuhraantuisi paria tuntia pidempään. Huomasin pohtineeni alueella moneen otteeseen, kuinka lapsille varmaan jää todella hyvät muistot reissusta kun vanhemmat ovat suut mutrulla, huusivat vain jälkikasvullensa "vauhtia nyt ettei koko päivää mene" ... Se että olet äiti tai isi, ei tarkoita sitä, että täytyisi heittää huumorintaju, leikkimielisyys ja avoinmielisyys nurkkaan. Esimerkiksi veljeäni ihannoin suuresti, häntä on ihana katsoa oman jälkikasvunsa kanssa, kuinka hän hööpöttää ja jekuttaa koko ajan ja tuntuu että se positiivisuus, vekkulimaisuus ja elämäniloisuus on myös tarttunut hänen 4 vuotiaaseen tyttäreensä, joka myös hööpöttää ja keksii kaikenlaisia hauskoja juttuja <3

Turvallinen ja luotettava äiti. Haluan luoda lapseeni sellaisen tunteen, että äidille voi aina kertoa niin hyvät kuin pahatkin asiat. Haluan, ettei lapselleni tule sellaista tunnetta koskaan, että "tätä en voi vanhemmilleni sanoa". Kaikki tulevaisuuden asiat eivät välttämättä ole mieluisia, onhan sitä itsekkin tullut tehtyä pienempänä ja nuorena kaikenlaista ei niin viisasta. Itse en kokenut nuorena, että olisin voinut hankalista asioista kertoa vanhemmilleni. Jos muutaman kerran yritin puhua ongelmistani, tuli minulle tunne, että tuntemuksiani vähäteltiin "ei tuo nyt mitään, itte oon joutunut kokemaan tätä tätä ja tätä, sellasta se elämä vain on".. Tai tämä perinteinen "muttakun minun lapsuudessani asiat olivat näin ja näin.." En halua ns. kostaa omia lapsuuden kokemuksia omalle jälkikasvulleni, koska he eivät ole eläneet minun lapsuuttani, eikä se ole heidän taakkansa. Jokainen kun tuntee omalla tavallaan asiat, ei tuntemuksia voi verrata keskenään. Haluan nimenomaan olla 100% tukena olkoonkin aihe omasta mielestäni kuinka vähäpätöinen hyvänsä, neuvoa jos on jotain millä asian saisi korjattua ja ihan vain kuunnella ja olla olkapäänä.
Haluan olla lapseni luottamuksen arvoinen, jos jotain sovitaan niin niistä pidetään kiinni. Ei vanhemmuus ole syy perua tuhanteen kertaan luvattuja lautapelihetkiä tai huvipuisto retkeä, samalla vaatien toiselta sitä lupausten pitämistä. Tietysti ymmärrän, että toisinaan tulee tilanne, ettei jokin asia vain onnistukkaan, vaikka kuinka olisi luvannut, mutta se, että asian ottaa heti mahdollisena ajankohtana hoitoonsa luo sitä tunnetta että toiseen voi luottaa. Kukapa aikuinenkaan itse pitäisi siitä, että joku esimerkiksi ystävä peruu aina kerta toisensa jälkeen tapaamisen, milloin minkäkin syyn varjolla?
Haluan olla sellainen äiti, jota ei tarvitse koskaan pelätä. Tiedän mitä on katsella alvariinsa umpi juoppoa sukulaista tai kuunnella jatkuvasti vanhempien riitelyä. Voin sanoa, että sen pelottavampaa tunnetta saa hakea. Tunne kun tilanteessa ei ole mitään turvallista ja luotettavaa. Olenkin miehelleni painottanut asiaa, etten halua lapsemme kärsivän siitä, että joutuu pelkäämään humalaista aikuista tai että meidän riidat pelottaisivat meidän lasta.


Opettava ja kasvattava äiti. Haluan, että lapseni saa minulta hyvät eväät elämäänsä. Enkä nyt puhu mistään kinkkuvoileivistä tai lihapullakastikkeesta, vaan että voin huoletta luottaa siihen, että lapseni pärjää. Ottaa mukaan ja opettaa arjen askareissa. Opettaa ettei kotityöt ole vain pakollinen paha vaan kaikkia helpottava arjen asia. Esimerkiksi en ymmärrä niitä tapoja joista jokaisesta kotityöstä maksetaan euro tai kaksi. Mielestäni kotityöt kuuluu kaikille ja jotta perhe-elämä sujuu luontevasti ja kaikille jäisi enempi yhteistä vapaa-aikaa, on mielestäni kaikkien hoidettava osansa taloudessa omien kykyjensä ja taitojensa mukaan. Meillä esimerkiksi ollaan aina painotettu auttamisen tärkeyttä. Pienestä asti ollaan oltu puusavotassa mukana, tehty kotitöitä, autettu muitakin sukulaisia aina jos vaan apua on tarvittu ja kaikki tämä sillä palkkiolla kun näkee kuinka onnellinen ja kiitollinen toinen on saamastaan avusta. Toki sitä pienenä aina jurputti vastaan, kun muut lapset pääsi niin paljon helpommalla kuin me, mutta tälleen vanhemmiten olen ollut äärimmäisen kiitollinen tästä asiasta. Minulle tulee äärimmäisen hyvä olo kun voin olla jollekkin avuksi ja osaan arvostaa sitä kun joku auttaa minua. Ja se oppi mikä on sivussa tullut. Ei ole koskaant tarvinnut miettiä että pärjäänkö nyt omillani vai en, kun on perus asiat hallussa. Kaikille kun ei se nykypäivänä ole itsestään selvää että pärjääkö omillaan vai ei. Hyvänä esimerkkinä huomaa juuri minun ja mieheni kasvatuksessa. Mieheni on päässyt lapsuudessa kaikesta juuri siitä mistä aita on matalin. Heidän lapsuutensa oli huoletónta, heiltä ei vaadittu oikeastaan koskaan yhtään mitään ja kyllä sen sitten huomaakin. Arjen moni asia on ollut hankalaa ja uuden opettelua. Joutunut monet asiat aloittamaan niinsanotusti täysin alusta, enkä nyt väitä miestäni tyhmäksi vaan kokemattomaksi. Millä mitään voi osatakkaan ja tietääkkään kun ei koskaan ole mitään vaadittu ja opetettu.
Perus arjen taitojen lisäksi haluan opettaa lapseni kunnioittamaan erilaisuutta. Se että ihminen on hieman massasta poikkeava tai tykkää eri asioista ei tee siitä yhtään vähempi arvoisempaa. Toisia ei kiusata ja kunnioitetaan ihmisiä, kohdellaan niinkuin toivottaisiin itseäänkin kohdeltavan. Opettaa ettei elämä suju aina kuten itse haluaa, mutta sei ei myöskään kaada sitä. Opettaa että asioiden eteen pitää tehdä töitä ja mitään ei pidetä itsestään selvänä. Opettaa arvostamaan luontoa. Elämä ei ole pelkkää telkkaria tai videopelejä, vaan luonnossa kulkeminen voi olla myös rikastuttavaa. Luontoa kunnioitetaan ja eläimiä kunnioitetaan.
Käytöstavat, mikä tuntuu monilla olevan kovin vieras käsite tulee olemaan meillä arkipäivää. Kiitetään, ollaan toista huomioivia, tervehditään ja ollaan kohteliaita.
Ja se minkä itse olen oppinut vasta eräässä työharjoittelu paikassa on, että PASKAA EI TARVITSE NIELLÄ!!!!!! Itseään pitää puolustaa, ei pidä antaa muiden kohdella itseään kuin jätesäkkiä.


Rakastava äiti. Tärkeintä ehkä kaikista, haluan että lapsellani on tunne, että häntä rakastetaan ehdoitta. En halua koskaan siihen tilanteeseen, että lapsi joutuu miettimään "olinko vahinko tai että rakastaako vanhemmat minua". Osoittaa rakkautta sanomalla kuinka tärkeä toinen on, osoittaa se kiitollisuudella, luottamuksella ja ihan sillä, että antaa sitä omaa aikaa lapselle. Olla läsnä ja kiinnostunut hänen asioistaan. Näyttää ettei hänen olemassa olemisensa ja tekemisensä ole yhdentekevää. Liian paljon näkee tapauksia missä vanhemmat eivät tiedä missä lapsensa menee tai mitä heille kuuluu. Minusta se on hirmu surullista.
Ja kuten vanha sanonta kuuluukin "rajat ne on rakkauttakin" kiteyttää myös hyvin ajatusmaailmani kasvatuksesta.

Varmasti paljon jäi vielä sanomatta, mutta tässä nyt nämä tärkeimmät ja tällä hetkellä mieleen tulevat asiat. Onko teillä jotain mitä pidätte tärkeänä lapsenne kasvatuksessa tai onko jokin asia mitä olisitte omassa lapsuudessanne toivoneet, että olisi toisin?