keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Oma lapsuuteni

Olen paljon miettinyt omaa lapsuuttani tässä nyt kun on kerta oma pienoinen tulossa perheeseemme. Osa lukijoista tietääkin taustani, koska olen asiasta moneen kertaan puhunut toisessa blogissani, mutta tällä puolella en ole asiasta vielä kirjoittanut. Monet muistavat lapsuudestaan ne huolettomat ajat kun sai vain nauttia leikkimisestä, ei ollut aikuisten huolia ja murheita. Sai keskittyä elämään hetkessä iloineen ja joskus jopa kiukkuineen. Monille muistoihin tulvii pullantuoksuinen koti, ihanat perheen kesken vietetyt reissut, kavereiden kanssa leikityt leikit ja koulun tuoma jännitys uuden oppimisesta. Olihan minullakin lapsuudessa paljon samankaltaisia muistoja, muistan äitini leipomat pizzapyörykät, voi kuinka rakastankaan niitä, muistan kuinka reissasimme ympäri Suomen maata asuntovaunulla, tutustuimme paljon uusiin ihmisiin ja näimme monia hienoja paikkoja, muistan monet metsiin rakennetut majat ja kuinka metsissä samoilu oli aina huikea seikkailu. Perheen kanssa vietetyt hetket... Kun koulu alkoi, se oli lapsuuteni loppu...


Olen syntynyt keskosena, jos oikein muistan niin 32 viikolla, painoin tuolloin vain pikkuisen päälle 1800g. Syy keskoisuuteeni selvisi melko pian syntymäni jälkeen. Aivan yllättäen lakkasin hengittämästä ja siitä alkoikin pitkä taistelu elämän syrjässä pysymisestä kiinni. Vietin ensimmäisen vuodet käytännössä katsottuna miltein taukoamatta sairaalassa. Minulla todettiin synnynnäinenhenkitorvenahtauma, joka siis ilmeni niin, että minun kasvaessani, ei henkitorveni tehnyt sitä mukana vaan lopulta ilman kulku keuhkoihini lakkasi kokonaan. Useamman kerran minua yritettiin Helsingin sairaalassa leikata ja useiden epäonnisten leikkauksien jälkeen viimeisin sitten onnekseni onnistui ja pääsin eroon hengityslaitteista. Tästä taistelusta minulla on muistoina useita arpia ympäri kehoa, näkyvin on kaulassani ja lisäksi toinen äänihuuleni halvaantui näissä operaatioissa, josta johtuen ääneni on todella käheä ja möreä naiseksi. Ennen  koulun alkua pärjäsin elämässäni ihan hyvin. En kokenut asiasta mitään harmia, jossei jatkuvia keuhkokuumeita ja keuhkoputkentulehduksia nyt oteta lukuun.. Koulun alkua odotin innolla, voi mitä kaikkea uutta jännää arkeeni tulisikaan, uusia ihmisiä ja uuden oppimista. No se hienous todellakin loppui lyhyeen. Jo ensimmäisien päivien aikana sain todella kokea mitä on olla erilainen kuin muut. Jokapäiväinen helvetti alkoi jo ensimmäisenä päivänä ja sen loppumisesta ei ollut tietoakaan vuosikausiin. Joka päivä sain kuulla erinäisiä haukkumanimiä "mutakurkku, vammanen, epäsikiö..." Minut jätettiin pois leikeistä ja kukaan ei halunnut minua ryhmäänsä tai joukkueeseensa, jos minut satuttiin ottamaan leikkeihin mukaan sain aina mitättömimmän roolin, koulutöitäni sabotoitiin sen minkä ehdittiin, olen kokenut myös fyysistä kiusaamista. Kiusaamista en kokenut ainoastaan muiden oppilaiden taholta vaan eräs opettajakin päätti ottaa minut silmätikuksi. Hän ei ymmärtänyt koskaan miksen pystynyt esimerkiksi laulamaan samalla lailla kun muut musiikintunnilla, hän huusi minulle monesti kuinka minun pitää saada ääneni kovemmalle ja vaikka itkin kuinka etten pystyisi, hän jatkoi piinaamistaan aina joka tunti.. Tunsin olevani niin yksin...


Kun oli aika siirtyä yläasteelle, ajattelin minä hyväuskoisena että asiat muuttuisivat. Saisin ns."uuden alun".. paskanmarjat... Entisen 60 oppilaan sijaan jouduinkin noin 900 oppilaan pilkankohteeksi. Bussimatkatkin meni siinä kun sain kokea toisten potkimista tuolini selkänojaan, kuulla kuinka koko bussi haukkui ja nauroi minulle "Vittu miten ruma muija, ei siinä viel mitään, mutta ootteko kuullu kun se puhuu..HAHAHAA" ja perään matkimis yrityksiä äänestäni.. Tätä jatkui joka ikinen päivä sen koko kolmen vuoden aikana lisänä myös tietysti kouluaikanakin tapahtuva kiusaaminen.. ne kolme vuotta tuntui vielä pidemmältä ajalta kuin mitä ala-asteen 6 vuotta tuntui... Eikä tilanne ole helpottunut oikeastaan tähän päiväänkään mennessä. Ammattikoulussa kiusaamista tapahtui edelleen, mutta huomattavasti lievempänä, silloin kaikki purkautuikin ja sairastuin todella pahaan masennukseen, jopa ihan itsetuhoisuuteen asti.. Onneksi ne ajat ovat kuitenkin jo takana päin, oivalsin jossain vaiheessa sen etten voi vaikuttaa siihen mitenkä muut minuun suhtautuu, mutta se mihin itse voin vaikuttaa on mitenkä itse suhtaudun itseeni. Minä olen kuitenkin minä vaikka voissa paistaisi, minulla on paljon syytä olla onnellinen, olen elossa, minulla on rakastava perhe ympärillä jotka välittävät minusta ehdoitta juuri sellaisena kuin olen. Välillä toki harmittaa kun koen edelleen ihan aikuistenkin toimesta ennakkoluuloja, minua ei olla palkattu moneenkaan paikkaan ihan vain ääneni takia, ihmiset ovat karttaneet minua kuin ruttoa, peläten kai että ääneni tarttuu jos ovat kanssani tekemisissä, saan jatkuvasti kauhistuneita katseita kun avaan suuni ja on minulta joskus jopa ihan tosissaan tultu kysymään että saanko vammaistukea tähän ongelmaani... -_- että näin..

Vaikka itse olen jo tottunut omaan tilanteeseeni, en voi olla toisinaan miettimäti sitä tosiasiaa, että miten pystyn suojelemaan omaa lastani vastaavalta kohtalolta. Entä jos minä olen se syy miksi häntä mahdollisesti kiusataan tulevaisuudessa? Tiedän ettei minulla ole mitään vaikutusvaltaa siihen mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta pelko kalvaa toisinaan mieltä.. Ainoa mihin ainakin voin vaikuttaa on se kuinka opetan lastani kunnioittamaan erilaisuutta ja toisia ihmisiä, luoda hälle turvallinen ja rakastava kotiympäristö, tunne että vanhempien puoleen voi kääntyä oli ongelma mikä hyvänsä ja vanhemmat ovat tukena ja rakastavat ehdoitta! <3


tiistai 10. marraskuuta 2015

Lemmikit ja lapsi

Perheessäni on aina ollut lemmikkejä. Lapsuuteni lemmikkeinä on ollut oman muistini mukaan 4 koiraa (plus yhden koiran monet pennut), ainakin 2-3 kissaa ja yksi hamsteri. Omille muuton jälkeen olen elämääni kotiuttanut leijonanharjaskanin Nipan, akvaarion kaloineen ja rapuineen sekä kaltoinkohdellun koiramme Saran. Lienee varmastikkin tällä eläinkapasiteetilla selvää, että tätä blogia kirjoitteleepi hyvin eläinrakas ihminen. Kun olen pienestä pitäen ollut näin paljon eläimien kanssa tekemisissä, en erityisemmin osaa niitä edes pelätä. Ainakaan näitä pienemmänsorttisia eläimiä. Hevoset yms isot eläimet ovat sen verran jo kokonsakkin puolesta kunnioitusta herättäviä olentoja etten lähtisi niitä ehdointahdoin ärsyttämään tai kokeilemaan missä niiden rajat kulkee. Ei sinänsä, en sitä kyllä tee muidenkaan eläimien kohdalla muuta kuin hyväntahtoisesti koulutusmielessä.

Lemmikkikani Nipa oli ensimmäinen ihan itse hankkimani lemmikki. Ihastuin siihen päätäpahkaa nähtyäni hänet Tampereella lemmikkiliikkeessä, oli muita kaneja huomattavasti ärhäkkäluonteisempi ja sekös sydämeni veikin. En paljoa aikaillut pohdinnassa ostanko hänet ja häkin nyt vai myöhemmin. Taidettiin jo seuraavana päivänä raahata yli metrin pituista ja yli puolenmetrin korkuista häkin rotiskoa pitkin Tampereen keskustaa saadessamme samalla hyvittuneita katseita osaksemme.

Nipa kotiutui melko pian meille hyvin. Hän oli pitkään ujo, mutta uteliaisuus vei lopulta voiton. Tästä otuksesta onkin paljastunut melkoinen sisupussi jonka kanssa ei ole tylsiä hetkiä ollut. Johdot ovat saaneet kyytiä, papanoita sai kerätä harvase sekuntti pitkin lattioita ja kusisuihkuilta ei olla vältytty. Hän meinaan osoitti aina rakastamistaan lennättämällä päälle melkoiset suihkautukset jonka jälkeen oli mentävä suihkuun, on sitten sen verran aromirikasta tuo kanin pissa. Loppuajasta osasimme aika hyvin jo nähdä herrasta. että milloinka on liian innokas. 
Ja voi että kun se suojeli häkkiänsä. Ei antanut kenenkään tulla sinne, puri ja murisi sen minkä kerkes. Sara sattui kerran nukkumaan liian lähellä pikkuherran häkkiä, Nipa hyppäsi häkistänsä pois, potkaisi Saraa kuonoon ja hyppäsi takaisin häkkiin ja käänsi selkänsä mielenosoitukseksi! Oli siinä meidän koiralla ihmettelemistä, että mitäs nyt oikein tapahtui! =D 

Nipasta kuitenkin jouduimme luopumaan pahan allergian vuoksi. Se saikin hyvän kodin erään ammattikoulun pieneläin puolelta, jossa sillä on paljon kavereita ja ennenkaikkea ihmisiä jolla on sille aikaa koko ajan seurustella.


Miehelläni on ollut jo vuosikausia ennen kuin tapasimme, akvaario harrastus. Jossain vaiheessa päätimme luopua pienestä akvaariosta ja ostaa 120 litrasen akvaarion. Taisimme oikeastaan sen ostaa melko pian tämän rusakon oston jälkeen. Siinä oli jälleen ihmisillä ihmeteltävää kun raahasimme tätäkin pitkin Tamperetta. Kuvaa akvaariosta minulla nyt ei olekkaan tähän hätään teille näyttää.. Mutta monenlaisia kaloja sielläkin on vuosien varrella uiskennellut ja ehkä erikoisin asukki oli rapu joka lisääntyi yksisteen ja saattoi tehdä kerralla yli 50 poikasta! Siinä olikin ihmettelemistä että mitäs näille kaikille nyt tehdään kun terrorisoivat akvaariota. Oli muuten elämämme ensimmäinen ja viimeinen kerta kun moisia ostetaan.


Sara neiti on meidän uusin perheenjäsen. Hän muutti luoksemme melko pian sen jälkeen kun ostimme omakotitalon, elikkä on meidän perheeseen kuulunut nyt neljä pitkää vuotta. Tullessaan hän oli viiden vanha ja todella rankan taustan omaava. Ensimmäisen elinvuotensa hän oli ollut jollain miehellä joka oli häntä hakannut ja kohdellut muutenkin todella julmasti. Oli sitten päätynyt ennen meille tuloa eräälle vanhemmalle naiselle lemmikiksi. Elämä täälläkään ei ole ollut helppoa sillä Saraa on pidetty työpäivien ajan auton takaloosterissa koska aiheutti mukamas kerrostaloasunnossa häiriötä haukkumalla taukoamatta. No tämä vanha nainen oli sitten kuollut yllättäen ja satuimme monen mutkan kautta kuulemaan, että Saralle tarvittaisiin pikaisesti uusi koti tai muuten hänet vietäisiin piikille.Väliaikainen huostaanottaja oli todella tarkka siitä kelle koira menee, mutta antoi mielihyvin kuultuaan oman eläintaustani, vannottaen samalla että tämä on neidin viimeinen paikka. Meitä varoitettiin etukäteen että koira olisi todella pelokas vieraita ihmisiä kohtaan ja että sen luottamus olisi ansaittava pikkuhiljaa. Kaikkien yllätykseksi Sara kuitenkin tuli todella nopeasti luoksemme ja suorastaan loikkasi innolla auton takapenkille. Hän selvästi tiesi jo että mistä tässä on kyse.


Meillä alkoi pitkä sopeutumis prosessi. Narussa ei osattu kulkea, kaikkia vieraita esineitä ja ihmisiä pelättiin, auto on hysteriaa aiheuttava paikka, koira muutenkin oli todella hoitamaton. Käytännössä katsottuna jouduimme aloittamaan ihan alusta. Opettamaan neidille uudelleen perus käyttäytymissäännöt. Itsetunto on neidillä kohonnut roimasti, narussa osataan jo kulkea hyvin. ainoa mikä jäi on autossa oleminen ja ruoka.. Neidille on jäänyt niin kovat traumat autossa olemiseen ettei hänen kuljettamisestaan tule yhtään mitään. Hän menee kyllä hyvin autoon, mutta samointein kun käynnistää auton alkaa niin järisyttävä huuto, aivan kuin häntä tapettaisiin takapenkillä, eikä se ole vuosien aikana helpottanut ollenkaan. Ruoka on toinen asia. Se syö kaiken mikä vain on ruokaa, mitään ei voi pöydille jättää tai ne on historiaa, vaikka hän olisi juuri syönyt on hänellä mitä ilmeisimmin ajatus siitä ettei hän saa enää ruokaa joten kaikki on tuhottava, leipäpussit, puurohiutaleet, Nipan ruuat, tiskialtaan tiskit nuollaan tyhjäksi ja levitetään pitkin kämppää..jopa kennossa olevat kananmunat eivät saa olla rauhassa. Tästä onkin mieleen tullut, että edellinen omistaja on tainnut unohtaa ruokkia koiransa kun se kerta on niin tuolla päänsisällä se ongelma jota emme ole saaneet rauhoitettua poies.
Tämä on hyvin tavallinen näky kotio palatessamme...

Kaikesta vaikeuksista huolimatta on Sarasta tullut meille tärkeä osa laumaa ja ymmärrämme oikein hyvin miksi hän käyttäytyy kuten käyttäytyy. Koskaan ei ole tarvinnut pelätä koiraa. Ainoa mikä pelko tuntuu tulevan on ulkopuolisilta. Monet ovat nyt viime aikoina sanoneet meille, että mitäs sitten kun vauva tulee, että pitäisikö koira lopettaa ihan vauvan turvallisuuden vuoksi, kun sillä on niin värikäs historia. Ymmärrän ulkopuolisten huolen, ettenkin sellaisten joilla itsellä ei ole vahvaa kokemusta koiran kasvattamisesta. Mutta minua se erityisesti harmittaa suuresti. Itsestä tuntuu aivan siltä kuin kysyisin vaikka vastaavasti "pitäisikö aiempi lapsi tappaa uuden tullessa ettei se mustasukkaisuuttaan vain tapa tai vammauta vauvaa"? Tälläisiä fiiliksiä kysymys minussa herättää. Monet eläinten käytösongelmat johtuvat jostain muusta kun heistä itsestään. Kyllä se vika on ihan siellä narun toisessa päässä! Ja mikään ei saa minua suuttumaan niin paljoa kuin se että lemmikistä luovutaan lapsen tullessa kuvioihin. Minkä takia? Eihän niistä aiemmistakaan lapsista luovuta uuden ilmottaessa tulostaan!! o_O

Se miten esimerkiksi koira hyväksyy vauvan, on hyvin paljon omistajasta kiinni, kuinka paljon koiraa otetaan huomioon, kuinka paljon sen kasvatusta jatketaan yms. Esimerkiksi koirat heijastavat hyvin paljon takaisin omistajansa käytöstä, jos olet itse varautunut, niin on koirakin, jos taasen olet luottavaisin mielin, et murehdi, on koirakin paljon vakaampi. Ja kyllä ne eläimet tajuaa että tämä on nyt ihmisen pentu eikä mikään lelu, eivät ne tyhmiä ole. Monille saattaa jopa iskostua hyvinkin voimakas tarve suojella uutta avutonta tulokasta pahalta maailmalta. Koira luottaa ihmiseen jos ihminen on sen luottamuksen ansainnut, miksemme me tekisi sitä samaa omalle koirallemme? Kaikista turhauttavinta tässä on se kun monet tuntuu kyseenalaistavan tällä asialla äitiyteni. Kuvittelevatko he etten tarkkailisi tilannetta alkuun kun käärön kanssa joskus tulemme kotiin kun kerta muutenkin hänen kanssaan olen sitten kiinni 24/7. Kyllä minulla pelaa maalaisjärki, suojeluvaisto, äidinvaisto ja mitkä lie muut vaistot. Jos koiramme osoittaa agressiivisuuden merkkejä vauvaa kohtaan niin katsomme tilannetta sitten uudelleen esimerkiksi koulutuksen merkeissä. Jos sekään ei auta, tai todetaan koiralla jokin sairaus mikä vaikuttaa tähän luonteeseen niin sitten tottakai toimin oman perheeni parhaaksi ja mahdollisesti lopetan koiran. En antaisi äitinä minkään satuttaa omaa lastani, mutten myöskään ala vainoharhaiseksi ennen kun näen mitenkä tilanne tässä kehkeytyy, en näe mitään syytä sille miksi pitäisi omasta rakkaasta karvalapsesta luopua. sillä minulle hän on lapsi siinä missä tämä tuleva vauvakin on. ja uskon vahvasti että tämä meidän kippoja levittelevä neiti ottaa pienen tulokkaan oikein hyvin vastaan. On hän nyt jo osoittanut minulle sen kuinka suijeleva on nyt minua kohtaan tässä uudessa elämäntilanteessani, hän ei enää hypi päin kun tietää että mahassa kasvaa jotain mitä pitää varoa, hän on valppaana lenkillä ollessamme ja valmiina suojelemaan minua jos jotain yllättävää tulee eteen.. en näe mitään ongelmaa siinä miksei näin jatkuisi vauvan tultua elämäämme. 

Tälläisiä mietteitä.. Onko teillä lemmikkejä ja miten he ovat ottaneet vauvan tulon vastaan?

torstai 5. marraskuuta 2015

24 viikon kuulumiset

Tiistaina oli taasen pitkästä aikaa minulla neuvola käynti.. Olin varannut kyseiselle päivälle itselleni vapaapäivän, mutta jouduinkin töihin. Onneksi pomo oli todella ymmärtäväinen ja sanoi että hänen puolestaan voin käydä kesken päivän neuvolassa kunhan he vain saisivat minut sijaiseksi kun ei osaavia muutoin meinaa saada! On ollut muutoinkin kiva kuulla viime aikoina monestakin eri työpaikasta kuinka ovat olleet tyytyväisiä ammattitaitooni, käytöstapoihini, ahkeruuteeni ja luotettavuuteeni. Monet työpaikat ovat joskus jopa tapelleet kuka saa minut toimipisteeseensä sijaiseksi :'D toimipisteet joissa sijaisuuksia teen ovat siis saman firman yksiköitä jotka sitten tarpeen tullen vuokraavat meitä työntekijöitä vuokratyövoiman kautta :) sinänsä harmillista ettei minut haluava firma ole palkannut omille listoilleen vakityöntekijäksi kun kerta kysyntää kuitenkin on.. se voi tietysti olla raha kysymyskin ja onko jotain sopimuksia vuokratyövoimafirman kautta ettei voi sieltä ns."varastaa" työntekijää... tiedä sitten..


Mutta niin palatakseni siihen neuvolaan... Siellä oli tuttu neuvolahoitaja minua vastassa ja kyseli kauheasti, että miten on nyt mennyt. Selitin hälle, että ihan hyvin on mennyt jos unettomuutta, iskiaskipuja ja närästystä ei oteta lukuun. Olen meinaan tässä jo pari-kolme viikkoa herännyt joka ikinen yö tasan klo.03.00 jäätävään vessahätään jonka jälkeen olen vähintään tunti-1 1/2 koittanut hakea uudestaan unen päästä kiinni.. ja kun monien vääntämisten ja kääntämisten jälkeen olen vihdoin juuri saanut unta, soittaakin herätyskello 5.30 töihin... että todella freessinä sitten valmistautumaan työpäivään :D närästys on lähes päivittäin läsnä kuten myös lonkkiin kohdistuva kipuilu.. mutta muuten menee hyvin :'D Sain tällä kertaa matkaani raskaustodistuksen kelan hakemuksia varten, mutten ole niihin vielä ehtinyt perehtymään sen paremmin. Verenpaineet oli hyvät, paino oli hieman noussut muttei onneksi paljoa. Sain myös tehtäväkseni varailla aikaa sokerirasitus testeihin jotka tulisi tehdä tässä 26-28 viikkojen paikkeilla. Influenssa rokotteen otin samalla kertaa kun on muutenkin tuon hengityskapasiteetin kanssa vaikeuksia. Hemoglobiini oli hieman laskusuunnassa muttei vielä missään hälyyttävissä lukemissa. Ja pääsinhän myös kuulemaan poitsun sydänäänet ^_^ <3 ja hyvinhän se siellä pamppaili, oli kuulemma erityisen vahvan kuuloiset sydänäänet, ettei ainakaan sen tiimoilta luulisi olevan huolenhäivää missään vaiheessa :) kaikin puolin oikein mukava käynti, seuraava onkin joulukuun alussa.


Löysin tässä yks päivä kirpparilta aivan mielettömän ihanan puvun poitsulle ^_^ kangas on sellaista samettinukkapintaista liituraitakangasta <3 Maksoi vain 3 euroa. Jos eivät ole liian isot niin nämä olisi oikein passelit poitsun ristiäisiin ^_^ Ja vaikka olisi vähän reilutkin niin onneksi anoppi on ompelija, joten hän varmaan voi auttaa kaventamaan tarvittaessa sopivan kokoiseksi ^_^

Stressitaso on tämän viikon ollut kyllä ihan huipussaan, maksettuamme laskupinon, totesimme että meille jäi täksi kuukaudeksi rahaa käytettäväksi hurjat 35€, tässä sitten koitettu repiä huumoria että milläs eletään loppukuukausi... Rempan valmistuminen siirtyy ainakin joulukuuhun kun ei ole varaa ostaa materiaaleja.. No onneksi itselle pitäisi tulla edes pikkuinen tili puolessa välissä kuuta, jotta saa maksaa miehen bensakulut jota tulee melkoisesti pitkän työmatkan takia. Pakastin lähtee todellakin tyhjäykseen ruuan tiimoilta. No ettei elämä menisi liian helpoksi, päätti autoni kytkin sanoa itsensä irti oman kylän kaupan pihaan! Tätä juuri kaipasinkin tähän tilanteeseen.. Toivotaan että onni kääntyisi jossain vaiheessa hieman parempaan suuntaan! Ainakin olen huomannut että ympärillämme on aivan mahtavia ihmisiä jotka jaksavat tukea ja auttaa! Enempää en voisi olla kiitollinen kaikista heistä <3

Hyvää loppuviikkoa teille kaikille sinne ruutujen toiselle puolelle <3