maanantai 16. maaliskuuta 2015

Riittävän hyvä?

Sain Operaatio äiti-blogin kirjoittajalta haasteen #riittävänhyvä, joka on somessa pyörivä kamppanja jossa muistutetaan että kaikki me ollaan hyviä juuri sellaisena kuin ollaan, oli meillä millaisia ominaisuuksia tahansa.

Muistan sen päivän kun aloitin koulun, olin intoa täynnä ja valmis kohtaamaan elämäni uuden tärkeän etapin hymyssä suin, ottamaan vastaan uusia tuttavuuksia ja uusia oppeja. Voi kuinka typerä muksu olinkaan kun kuvittelin kaiken olevan autuaan ihanaa. Todellisuus iski suoraan kasvoihini jo heti ensimmäisenä päivänä. Sanat: mutakurkku, vammanen, epäsikiö, ääliö, ruma, mulkku, homo..tulivat hyvinkin tutuiksi jokapäiväistä arkeani. Muistan kuinka minut kampattiin jäähän eräällä välitunnilla, sain aivotärähdyksen mutta tämäkin viitattiin vain omaksi kaatumisekseni, muistan kuinka meidän piti tehdä omat kotisivut ja muut luokkalaiset kävivät sabotoimassa omat sivuni ja kirjoittelemassa sinne kaikkea mahdollista loukkaavaa ja minua halventavaa, muistan kuinka minut monesti jätettiin ulos leikeistä tai annettiin mahdollisimman mitätön rooli, muistan kuinka minut valittiin aina viimeisenä liikuntalajien joukkueisiin, ei siksi että olisin ollut huono vaan siksi kun kuka nyt vammasta mutakurkkua haluaisi mukaansa. Muistan kuinka eräänkin kerran mustekynällä kaiverrettiin käteeni iso haava. vain koska pidin kiinni omasta kynästä, jota en halunnut muille antaa.
Muistan sen jokapäiväisen helvetin mitä jouduin kokemaan. Yksin.

Yläasteen tullen ajattelin, että jes, uusi luokka uudet ihmiset, nyt minulla on mahdollisuus olla oma itseni.. voi kuinka väärässä taas olinkaan. Koulussa sain kokea taas sen syrjittynä olemisen, koko koulun kuiskivan haukkumanimiä kävellessäni ohitte ja ne bussimatkat kotiin... Se oli bussimatka helvettiin. Koko bussin voimin minua haukuttiin "vittu miten ruma, miten joku voi näyttää noin rumalta- no ei se viel mitään mut ootteko kuulleet sen puhuvan? Sais kuolla pois." Matkimista millainen ääneni on, haukkumista, istuimen selkään potkimista. Kaikesta huolimatta pidin kaiken sisälläni, kehenkään en voinut luottaa ja uskoutua, mones ystävätkin vain käänsivät selkänsä siinä pelossa että kiusaaminen osuisi heille.

Tuli ammattikoulu ajat, en enää odottanut uutta alkua, pelkäsin suorastaan uutta alkua, uusia ihmisiä, uusien ihmisten haukkumisia, ennakkoluuloja. Tuli niitäkin mutta vähenevissä määrin. Tutustuin aviomieheeni ja aloimme seurustelemaan jonka tosin minä pistin poikki melko pian, koska pelkäsin niin paljon ettei hän ollut vakavasti minusta kiinnostunut, pelkäsin että tämä oli muiden juoni saada tehdä minusta pilkkaa. Lopulta romahdin niin paljon että sairastuin masennukseen. Kaikki se vuosien tuska purkautui aivan yhtäkkiä. Kävin asiasta psykiatrilla mutta en kokenut siitä mitään apua, löysin kuitenkin uuden tavan purkaa ahdistustani piirtäminen:

Noin 2-3 vuotta kuljettuani täysin sumussa, monesti mietin onko minussa mitään arvokasta, mitä jos kaikki olivatkin oikeassa ja en olisi ansainnut jäädä tähän maailmaan.
Muistan kerran erään työharjoittelu paikan, jossa työnantaja käyttäytyi koko työharjoittelun  ajan minua kohtaan todella tympeästi, viimeisenä päivänä hän otti minut puheilleen ja kysyi mikä minua vaivaa. Olin tästä todella ihmeissäni ja tyrmistynyt. Selitin hänelle että minulla on synnynnäinen henkitorven ahtauma, ollessani vajaa vuoden ikäinen lakkasin hengittämästä ja pelastaakseen minut, minulle tehtiin useita leikkauksia, jos en ihan väärin muista vanhempieni selvityksiä asiasta, niin kolmannella ja viimeisellä kerralla leikkaukseni onnistui ja pääsin irti hengityskoneesta. Tästä leikkaus ruljanssista halvaantui kuitenkin toinen äänihuuleni josta johtuen ääneni on todella möreä ja käheä naiseksi.
Tämän vastauksen kuultuaan työnantajani sanoi että minun olisi pitänyt hänelle heti kertoa tämä kun tulin sinne että muuten hän ei olisi käyttäytynyt minua kohtaan näin, luuli että teen ääneni tahalleen.. Mitä helv... ??? Monet työpaikat ovat jääneet saamati kun ihmiset luulevat että ääneni takia olen kykenemätön työntekoon tai kannan mahdollisesti tarttuvaa tautia.

Olen myös toisinaan pelännyt perheen perustamista juurikin taustani takia, mitä jos lapsiani kiusataan, mitä jos minä olen se syy miksi heitä kiusataan, miten kasvatan lapset arvostamaan elämää ja toisia olentoja? Miten saan vältettyä ettei heistä tule kiusaajia, miten estän ettei heitä kiusata. No niitä asioita ei ole tarvinnut pahemmin miettiä kun ei niitä lapsia ole sattunut meille siunaantumaan, mutta ihan tulevaisuuden varalta olen monesti miettinyt, että onko minulla oikeutta olla joskus tulevaisuudessa äiti, näiden menneitteni takia?

Kaikesta kokemastani huolimatta tajusin kuitenkin muutamia vuosia sitten, että vaikken voikkaan vaikuttaa muiden ihmisten suhtautumiseen minua kohtaan, niin kaikista tärkein asia mihin minä voin vaikuttaa on minun oma suhtautumiseni. Tämän oivallettuani en ole enää murehtinut siitä millainen olen. Muiden haukkumiset eivät enää satu niin paljoa ja olen muutenkin paljon itsevarmempi. Minulla kuitenkin on niin paljon asioita joista olen onnellinen, minulla on rakastava aviomies, joka on seissyt rinnallani jo kokonaiset 10 vuotta, tsempannut minua kun olen ollut maassa, muistuttanut minulle kuinka arvokas olen hänelle tälläisenä kuin olen. Meillä on perheessä ihana ja rakas karvalapsi Sara-koira, meillä on omakotitalo, minulla on ihana perhe ja muutama tosi ystävä jotka kohtelevat minua kuin kaikkia muitakin ihmisiä, rakastavia sukulaisia ympärillä, MINÄ OLEN ELOSSA, ILMAN HAPPIKONEITA, MINÄ OLEN AINUTLAATUINEN JUURI TÄLLÄISENÄ KUIN OLEN!!!

Rohkaisuksi kaikille, jotka kärsitte huonosta itsetunnosta, muistakaa, että ette elä muita varten vaan itseänne varten, jokainen teistä on arvokas juuri tuollaisena kuin olette. On vain rikkaus että meitä on erilaisia, miten kamala maailma olisikaan jos olisimme kaikki samasta muotista veistettyjä!

Ja kiusaajille: Miettikää mitä sanotte toisille, tuntuisiko sanomanne kivalta jos se kohdistuisi omaan itseenne tai läheisiinne? Jos on paha olla, puhukaa, hakekaa apua, älkää purkako sitä muihin. Kaikilla on täällä oikeus elää!

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Vauvakutsut

Vajaa viikko sitten olin vieraana elämäni ensimmäisillä vauvakutsuilla. Jännitin tilannetta hirmuisesti, koska tiesin sinne tulevan hirmuisesti ihmisiä joita en entuudestaan tuntenut. Kutsut järjestettiin tulevalle äidille täysin yllätyksenä kaverini vanhempien luona. Ystäväni oli huijattu tulemaan paikalle verukkeella että hän lähtee vanhempiensa mukaan katsomaan kun muut keilaavat ja sen jälkeen syömään yms. Päivänsankari saapui paikalle ja oli ihmetellyt miksi vanhempien piha oli täynnä autoja. Hänen pikkusiskonsa tuli häntä ulos vastaan ja ojensi hälle kutsun vauvakutsuista. Itkuhan siinä pääsi kun hän tajusi mistä on kyse! :D Oli ihanaa olla mukana noinkin ihanassa yllätyksessä.

Koska en koskaan aiemmin ole ollut yksilläkään vauvakutsuilla oli hieman epäselvää mitä sinne ostaisin viemisiä. Niinpä päätin toteuttaa jotain pientä herttaista, mutta kuitenkin itselleni tyypillistä, lahjan joka muistuttaisi myös antajastaan! :) Ostin tulevalle pienokaiselle tuollaisen suloisen lohikäärme pehmolelun ja jotta lahja olisi yhtenäinen, löysin pehmoleluun sopivat sukat! :D Äidille puolestaan ostin pienen hemmottelupaketin omiin rentoutumishetkiin. 

Ensinnäkin pahoittelut surkeista kännykkä kuvista, unohdin kamerani kotiin. Tulevan äidin sisko oli koonnut vaippakakun ja arvatkaas montako vaippaa tuohon kakkuun meni. Jos en ihan väärin muista niin 142 vaippaa on uponnut tuohon!! 142!!!! Mieletön määrä ja ei koskaan uskoisi että nuin paljon. Siinä on ainakin ens hätään vaippoja! ;)

Tarjottavatkin olivat todella moninaiset. Nam. Juhlissa oli muistelua tulevan äidin omasta lapsuudesta, arvioitiin paperille kumpihan sieltä mahtaa tulla, tyttö vai poika, lapulle piti arvuutella myös syntymä päivä, kellonaika, pituus, paino ja tuleva lapsen nimi. Myöhemmin meille sitten selviäisi kuka arvaisi lähimmäksi. Lisäksi jokainen paikalla olija kirjoitti tulevalle äidille lappuun mitä lupaa tehdä pienokaisen ja äidin hyväksi tulevan vuoden aikana. Lisäksi iltapäivä sisälsi rentoa jutustelua hyvässä saurassa ja langan pätkällä jokainen arvioitti kuinka iso äidin mahanympärys tällähetkellä olisi. Eräs yhteinen ystävämme arvasi kaikista lähimmäksi, hällä tosin oli etuna se että on suurinpiirtein samaa kokoluokkaa ja on itsekkin raskaana! :D 


Vaikka toisinaan tunsin oloni hieman ulkopuoliseksi melkein kaikkien ollessa jollain lailla kokenut raskaudesta tai lapsiarjesta, oli minulla silti oikein mukavaa. Paljon tuli kuultua eri asioista ja tarvikkeista mitä mahdollisesti voi tarvita vauvaa varten yms. Niiden todellisesta tarpeesta en sitten itse tiedä hölkäsen pöläystä..Koskaan kun ei tiedä onko jotkin asiat vain sellaista hössötys tarpeita, että ilmankin tulisi toimeen vai onko ne oikeasti arkea helpottavia tarpeita. Paljon siis on vielä outoja asioita, joten ehkä on ihan hyväkin ettei sitä toivottua vauvaa ole itselle vielä kuulunut. Ehtii hakemaan tietoa kaikesta oleellisesta! :D